jestas miten nopeasti aika kuluu! Kuukausi on vierähtänyt silmän räpäyksessä. Paljon olisi ollut kirjoitettavaa, mutta aika on ollut vastaan... Nyt on pakko kertoa lyhyesti melontakurssista, jota suoritan parhaillaan. Tampereen Vihuri järestää kurssia ja tänään oli minun ensimmäinen iltani kurssilla. Paikkana toimi Vihurin maja Rauhaniemessä Tampereella.
Alkuun käytiin lävitse perusteita, eli onko ihot rasvattu, löytyyhän aurinkolasit mukana, onhan vettä kaikilla? Sitten lähdettiin jatkamaan kalustosta, minkälainen kanootti kenellekkin, minkä mittainen mela, minkälaisilla kengillä voi meloa... Tehtiin kuivaharjoituksia mitä melalla tehdään, kokeiltiin miltä tuntuu keikkua kanootilla kuivalla maalla (patjan päällä toki). Sitten oltiinkin valmiita, kanootit laiturille ja ei kun vesille!
Mun ensimmäinen kanoottiin astuminen oli pari vuotta sitten ja päätyi siihen että kanootti kääntyi ympäri ja minä molskahdin rantaveteen... ei sattunut, en myöskään antanut periksi. Läpimärkänä astuin kanoottiin ja lähdin melomaan enoni kanssa Juankoskella kohti Karjalankoskea. Juhannussunnuntaina kävimme samaisessa paikassa melomassa nyt toista kertaa, tosin suunta oli kohti keskustaa, mutta samoilla vesillä. Edellisellä kerralla olin vakaammalla, vihreällä kanootilla, mutta tänä vuonna punaisella kanootilla, mikä on hieman kiikkerämpi. Sama tekniikkavirhe mukana, kanootti menee mielellään vasemmalle. Mahdollisesti oikea käsi on voimakkaampi tai vasen ei saata yhtäpitkään tai jotain muuta...se on tarkoitus selvittää vielä huomisen päivän aikana.
Joka tapauksessa, kanoottiin nousemisesta on tullut minulle pieni pelko, entä jos taas kaadun. Mitä jos kukaan muu ei kaadu! Tällä kertaa ohjaaja Maarit piti tiukasti kiinni kanootista ja ei ollut edes lähelläkään (omasta mielestäni) että olisin kaatunut. Joten hyvillä mielin vesille. Edellisen päivän melonnat tuntuivat vielä keskivartalossani, jopa yllättävänkin paljon. Kaikki kuitenkin unohtui kun pääsin kanoottiin. En ymmärtänyt ollenkaan miten niin kanootti tuntui tänään niin kovin kiikkerältä, varsinkin kun omasta mielestäni minulla on äärimmäisen hyvä lantionhallinta. Jahka rentoutuminen alkoi, alkoi kanoottikin tuntua vakaammalta. Harjoittelimme Hannun johdolla melontatekniikoita eteenpäin, taaksepäin, sivullepäin, ympyrän melomista, alatuen etsimistä ja tietysti kanootin pysäyttämistä. Jotkut tuntuivat helpommalta, jotkut taas lähes mahdottomilta. Vaikeimmalta minulle tuntui sivullepäin melonta eli tarkoituksena siirtää kanoottia sivuttain esim. laituriin. Siinä kohtaa oli lähellä että näinköhän tästä mennään nurin, mutta ei menty! Illan lopuksi käytiin melomassa Koukkuniemen "poukamaan" ja muodostimme siellä lautan. Turvallisesti kelluskelimme lautassa kunnes purkauduimme ja lähdimme melomaan kohti kotisatamaa.
Illan päätteeksi oli tarkoitus tehdä pelastautumisharjoitus. Ajattelin ensin katsoa miten muut tekee, sitten kun tuntui siltä että kaikki muutkin tekee, niin pakkohan sitä oli sitten itsekkin koittaa. Ryhmänpaine... :) Aluksi olin pelastajana parilleni, mielestäni suoriuduin siitä oikein hyvin. Kaveri saatiin kanoottiin ja minä en kaatunut. Seuraavaksi olikin oma vuoroni kaatua kanootilla, pää ei antanut millään periksi! Pää laittoi vastaan minkä pystyi, että ei, nyt en voi kallistaa enempää. Sitten päätin että nyt mennään! Kaaduin pää alaspäin, aukkopeitto kiinni ja siellä olin. Paniikki tuli lähes välittömästi veden alla, unohdin täysin että nyt piti repäistä aukkopeite pois. Yritin epätoivoisesti päästä pois kanootista ja ehdin jo miettiä että miksi ihmeessä kaverit eivät tajua että minä en pääse pois täältä! Sitten tuli adrenaliinipiikki ja potkaisin itseni (ja aukkopeitteen) pois kanootista ja nousin ylös. Tyypilliseen tapaan haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla, eikä tilannetta auttanut hiuksista naamalle tippuvat vesi pisarat. Tuntui, että keuhkoihin oli mennyt vettä ja teki mieli vaan uida rannalle. Sitten rauhotuin sen verran, että sain hengen kulkemaan ja ojennettua melan pelastajalleni. Sitten käännettiin kanootti ympäri ja minä rupesin könyämään kyytiin takasin. Olin melko varma etukäteen, että minä en pääse kanoottiin takaisin, jotenkin se aukkokin on niin pieni että en minä vaan pääse. No kyllä pääsin! Ja helposti pääsinkin. Huomasin, että itselleni oli helppoa pitää painopiste alhaalla, joten kanoottiin nouseminen onnistui (ja mahduin aukkoonkin!). Sitten ei muuta kun äyskäröimään suurimmat vedet pois ja melonta kotilaituriin (muutama metri).
Kanootista pois nouseminen laituriin olikin tarina erikseen :) Siinä kohtaa kun oli kuluttanut ylimääräiset voimavarat äskeiseen pelastautumisharjoitukseen, ei meinannut riittää enää aivot eikä lihakset itsensä nostamiseen pois kanootista. Pääsin kyllä pois, mutta meinas usko hieman lopahtaa jo :) Energiat oli kyllä tapissa, olin valmis siirtämään vaikka kokonaisen vuoren! Mielettömän hyvä fiilis ja tyytyväisyys, mää uskalsin! Mää osasin! Mää pärjäsin!
Näillä sanoilla, pikainen iltapala ja nukkuun, huomenna uusiks!
nauttikaahan ihanista keleistä, nyt on ihana tehdä ulkona kaikenlaista kivaa :)
melontaterkuin,
Katja
Alkuun käytiin lävitse perusteita, eli onko ihot rasvattu, löytyyhän aurinkolasit mukana, onhan vettä kaikilla? Sitten lähdettiin jatkamaan kalustosta, minkälainen kanootti kenellekkin, minkä mittainen mela, minkälaisilla kengillä voi meloa... Tehtiin kuivaharjoituksia mitä melalla tehdään, kokeiltiin miltä tuntuu keikkua kanootilla kuivalla maalla (patjan päällä toki). Sitten oltiinkin valmiita, kanootit laiturille ja ei kun vesille!
 |
| Minä ja Eno kesällä 2011 Juankosken Kumpulahdesta lähdössä. |
Mun ensimmäinen kanoottiin astuminen oli pari vuotta sitten ja päätyi siihen että kanootti kääntyi ympäri ja minä molskahdin rantaveteen... ei sattunut, en myöskään antanut periksi. Läpimärkänä astuin kanoottiin ja lähdin melomaan enoni kanssa Juankoskella kohti Karjalankoskea. Juhannussunnuntaina kävimme samaisessa paikassa melomassa nyt toista kertaa, tosin suunta oli kohti keskustaa, mutta samoilla vesillä. Edellisellä kerralla olin vakaammalla, vihreällä kanootilla, mutta tänä vuonna punaisella kanootilla, mikä on hieman kiikkerämpi. Sama tekniikkavirhe mukana, kanootti menee mielellään vasemmalle. Mahdollisesti oikea käsi on voimakkaampi tai vasen ei saata yhtäpitkään tai jotain muuta...se on tarkoitus selvittää vielä huomisen päivän aikana.
 |
| Meitsi, märkänä, mutta kanootissa! 2011 Juankoski |
Joka tapauksessa, kanoottiin nousemisesta on tullut minulle pieni pelko, entä jos taas kaadun. Mitä jos kukaan muu ei kaadu! Tällä kertaa ohjaaja Maarit piti tiukasti kiinni kanootista ja ei ollut edes lähelläkään (omasta mielestäni) että olisin kaatunut. Joten hyvillä mielin vesille. Edellisen päivän melonnat tuntuivat vielä keskivartalossani, jopa yllättävänkin paljon. Kaikki kuitenkin unohtui kun pääsin kanoottiin. En ymmärtänyt ollenkaan miten niin kanootti tuntui tänään niin kovin kiikkerältä, varsinkin kun omasta mielestäni minulla on äärimmäisen hyvä lantionhallinta. Jahka rentoutuminen alkoi, alkoi kanoottikin tuntua vakaammalta. Harjoittelimme Hannun johdolla melontatekniikoita eteenpäin, taaksepäin, sivullepäin, ympyrän melomista, alatuen etsimistä ja tietysti kanootin pysäyttämistä. Jotkut tuntuivat helpommalta, jotkut taas lähes mahdottomilta. Vaikeimmalta minulle tuntui sivullepäin melonta eli tarkoituksena siirtää kanoottia sivuttain esim. laituriin. Siinä kohtaa oli lähellä että näinköhän tästä mennään nurin, mutta ei menty! Illan lopuksi käytiin melomassa Koukkuniemen "poukamaan" ja muodostimme siellä lautan. Turvallisesti kelluskelimme lautassa kunnes purkauduimme ja lähdimme melomaan kohti kotisatamaa.
Illan päätteeksi oli tarkoitus tehdä pelastautumisharjoitus. Ajattelin ensin katsoa miten muut tekee, sitten kun tuntui siltä että kaikki muutkin tekee, niin pakkohan sitä oli sitten itsekkin koittaa. Ryhmänpaine... :) Aluksi olin pelastajana parilleni, mielestäni suoriuduin siitä oikein hyvin. Kaveri saatiin kanoottiin ja minä en kaatunut. Seuraavaksi olikin oma vuoroni kaatua kanootilla, pää ei antanut millään periksi! Pää laittoi vastaan minkä pystyi, että ei, nyt en voi kallistaa enempää. Sitten päätin että nyt mennään! Kaaduin pää alaspäin, aukkopeitto kiinni ja siellä olin. Paniikki tuli lähes välittömästi veden alla, unohdin täysin että nyt piti repäistä aukkopeite pois. Yritin epätoivoisesti päästä pois kanootista ja ehdin jo miettiä että miksi ihmeessä kaverit eivät tajua että minä en pääse pois täältä! Sitten tuli adrenaliinipiikki ja potkaisin itseni (ja aukkopeitteen) pois kanootista ja nousin ylös. Tyypilliseen tapaan haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla, eikä tilannetta auttanut hiuksista naamalle tippuvat vesi pisarat. Tuntui, että keuhkoihin oli mennyt vettä ja teki mieli vaan uida rannalle. Sitten rauhotuin sen verran, että sain hengen kulkemaan ja ojennettua melan pelastajalleni. Sitten käännettiin kanootti ympäri ja minä rupesin könyämään kyytiin takasin. Olin melko varma etukäteen, että minä en pääse kanoottiin takaisin, jotenkin se aukkokin on niin pieni että en minä vaan pääse. No kyllä pääsin! Ja helposti pääsinkin. Huomasin, että itselleni oli helppoa pitää painopiste alhaalla, joten kanoottiin nouseminen onnistui (ja mahduin aukkoonkin!). Sitten ei muuta kun äyskäröimään suurimmat vedet pois ja melonta kotilaituriin (muutama metri).
Kanootista pois nouseminen laituriin olikin tarina erikseen :) Siinä kohtaa kun oli kuluttanut ylimääräiset voimavarat äskeiseen pelastautumisharjoitukseen, ei meinannut riittää enää aivot eikä lihakset itsensä nostamiseen pois kanootista. Pääsin kyllä pois, mutta meinas usko hieman lopahtaa jo :) Energiat oli kyllä tapissa, olin valmis siirtämään vaikka kokonaisen vuoren! Mielettömän hyvä fiilis ja tyytyväisyys, mää uskalsin! Mää osasin! Mää pärjäsin!
Näillä sanoilla, pikainen iltapala ja nukkuun, huomenna uusiks!
nauttikaahan ihanista keleistä, nyt on ihana tehdä ulkona kaikenlaista kivaa :)
melontaterkuin,
Katja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti