Rukan hiihtokoulussa

Reissuun sisältyi tällä kertaa laskuvälineet, joten nyt oli oiva hetki tarttua härkää sarvista ja lähteä koittamaan lautailua. Muutama vuosi takaperin kaverini on auttanut minua lautailun ihmeisiin, mutta aikaa on kulunut sen verran, että juurikaan siitä ei muistunut mieleen (muuta kun 80-luvun pelin ski or die tunnari :D). Näin oli selvää, että varaan hiihdon opettajan. Hetken keskusteltuamme, totesimme että kaikki kolme haluamme tunnille. Olimme jo torstaina kyselleet varovasti hiihtokoulusta että olisiko siellä tilaa meille ja vastaus oli kyllä on.

Tästä alkoi, vuokraamosta lautailukamppeet.

Perjantaina itsenäisyyspäivän kunniaksi otimme vuokraamosta laudat ja lähdimme rohkeasti tunnille (niin tai siis kaksoistunnille, 1 h 40 min). Hiihtokoulun vastaanotolta olivat meitä sen verran varotelleet, että voi olla ettemme pääse harjoittelurinnettä kauemmaksi tällä ensimmäisellä kertaa. Tapaamispisteellä Juuso oli iloisena meitä ottamassa vastaan. Sanottiin morot ja lähdettiin koittaan perusasioita harjoittelurinteen juurelle. Perusasioina selviteltiin aluksi mikä jalka edellä lasketaan, miten siteet laitetaan kiinni, miten laudalla liu'utaan ja miten käännetään lauta paikallaan ollessa.

Aika ennen tuntia, samee kuva on ihan sopiva, ei näy ilmeet... tais vähän jännittää.

Sen jälkeen mentiin Kuru-rinteen alaosaan kokeileen liukumista ja kääntymistä yhteen suuntaan. Tämä sujui hyvin, jonka jälkeen Juuso istutti meidät hissiin ja ei kun kohti Kuru-rinnettä. Hissipoika ei ollut oikein hereillä siinä kohtaa eikä hidastanut hissiä, eka pari pääsi hyvin tuolihissiin ja niin pääsi toinenkin... vasta siinä kohtaa kun myös toinen pari oli hississä hissipoika heräsi ja kysyi mitä? No jaa, se meni jo, meinaan se hetki kun olisit voinut hidastaa hissiä kun on ensikertalaisia tulossa kyytiin.

Kururinteen ylhäällä ekaa kertaa laudalla. Tästä se lähtee, tai ainakin jotain lähtee!

Tavotteena oli ensin päästä hissistä pois: paino etujalalle, lauta suoraan (ei poikittain) ja liukua pois hissistä. Ekaksi pitää kertoa, kukaan meistä ei kaatunut, minä kyllä yritin - laittamalla sen laudan poikittain. Muutama potkupomppu ja muistin, lauta suoraan ja liu'uin kauniisti pois hissin tieltä. No niin, ens kerralla muistan. Seuraava harjoite oli laittaa takaside kiinni ja nousta ylös. Etuperin nouseminen oli ainakin tällä reissulla minulle täysin utopistinen tavote, joten alkuun Juuso nosti aina pyllähdyksen jälkeen minut ylös. Aluksi oli tavotteena harjoitella jarruttamista, juuri sitä mitä suksilla laskiessa inhoan kun lautailijat tekee: lanata rinteestä jää näkyviin. Nyt kun itse olin laudan kyydissä, ymmärsin miksi sitä tehdään. Yritin kohteliaasti lanata rinteen reunassa ja se sujui kohtuullisesti.

Kaverin kuva, minä jo etualalla lanailemassa.

Jahka olimme lananneet jyrkemmän osan alas, seuraava harjoite olikin lähteä tekemään käännöksiä rinteen tasasemmalla osalla. Ensin takakantin puolelta ja sen jälkeen etukantin puolelta ja sitten yhdistää niitä. Tömps! Tömps! ja vielä kerran Tömps!  Tässä kohtaa maan vetovoima tuli hyvinkin tutuksi. Tosin, onnistuin kaatumaan joka kerta niin ettei sattunut mihinkään. Juuso kyllä muistutti kaatumisesta, että ensin takapuoli alas ja sen jälkeen voi kaatua, näin ei satu niin paljoa. Oli jotenkin ihana huomata, että ainakin osaan kaatua tosi hyvin! No osasin minä muutakin. Aluksi olin valinnut oikean jalan eteen, mutta en ole ihan varma vielä tänäänkään olisiko vasen sittenkin minulle luontevampi, pitää kokeilla useamman laskun ajan. Ai niin, tässä kohtaa muistin tai opin nousemaan ylös itsenäisesti selkä rinteeseen päin ja siitä kääntämään etujalan eteen.

Kururinteessä on tunneli missä monet laskevat melko lujaa pitkän tasaisemman osan jälkeen ettei vauhti lopu kesken. Aloittelijalle oli monesti jännittävää kun toiset ohittivat turhan läheltä. Kun itse ei hallitse välinettään täysin ja olen melko varma että sen myös näkee kun toisen meno on hapuilevaa, ei missään nimessä kannata ohittaa liian läheltä. Tämä luo oikeasti vaaratilanteen! Tasaisemman osan hurjapäiden ohitukset meinasi saada kiukun kohoamaan. Tässäkin kohtaa aivan loistava hiihdonopettajamme Juuso osasi rauhoittaa tilanteen toteamalla, kyllä se meni turhan läheltä ohitse. Kruununa aloittelijalle vielä joku pikkukilli laski ohitse ja rallatteli minulle njää, njää, njää. Voi taivas! Tässä kohtaa hoin itselleni samaa mantraa mitä omille ohjattavilleni ja asiakkailleni hoen: opitko itse ajamaan pyörällä ensimmäisellä kokeilulla? Jos opit, sitten voit olettaa että opit tekemään myös tämän ensimmäisellä kokeilulla. Oppiminen on monen toiston tulos. Se kuinka monen, se jää nähtäväksi.

Mari lanausharjoituksessa.

Tunneli oli jännittävä kohta, mutta ensimmäisellä kierroksella siinä ei tapahtunut mitään merkityksellistä. Myöhemmin kun laskin itsenäisesti jäin kyllä siihen turvaverkkoon kiinni, mutta ei siitä sen enempää tässä. Viimeinen osuus rinteestä on hieman jyrkempää taas, joten alkuun lanailua ja loppuun käännöksien harjoittelua ja tadaa! Saatiin kulutettua koko 100 minuuttinen tähän laskuun. Tässä kohtaa vertailun vuoksi, kun lasken suksilla saman rinteen, minulla menee siihen noin kolme minuuttia. Toisaalta tässä opeteltiin ja suksilla mennessä vaan mennään (ja väistellään aloittelijoita). Sitten oli loppukiitoksien vuoro ja suosittelut mitä seuraavaksi. Omat jalat oli sen verran hapoilla että hiihdonopettaja suositteli että voi olla hyvä idea pitää taukoa tai vaihtaa vermeet suksiin loppupäiväksi. Mutta enhän minä nyt niin helpolla luovuta! Kokeilen vielä yhden laskun samaa rinnettä ja katsotaan miten pärjään itsekseni. Jos en pärjää, otan laudan käteeni ja kävelen alas hetken matkaa. Tunnin lopuksi kysyin vielä meidän ohjaajalta Juusolta että jatkaako hän vielä tämän kokemuksen jälkeen hiihdonopettajana - lupasi jatkaa. Eli emme onnistuneet lannistamaan häntä :)

Itsenäinen lasku sujui hyvin, tosin jalat olivat vahvasti sitä mieltä että nyt on vaihdettava sukset jalkaan. Ai kauanko siihen itsenäiseen laskuun meni? No varmaan semmoset 15-20 minuuttia. Omia huomioita laskusta ja oppimisesta oli että etukantti on minulle hankalampi kuin takakantti. Sen lisäksi tuo etujalka on vielä kysymysmerkki ja vaatii lisää laskemista. Painon vaihdossa huomasin luottavani liikaa yläkroppaan (kuten esimerkiksi ratsastamisessa), lautailussa se ei valitettavasti vielä riitä. Kenelle suosittelisin? Aivan kaikille! Vaikka olisit jo kokenut laskija, aina saat jotain lisävinkkejä tunnilta. Kokeneemman ei välttämättä tarvitse ottaa tuplatuntia, voi ottaa myös lyhyemmän tunnin. Samalle tunnille suositellaan samantasoisia laskijoita, näin kaikki saa parhaimman hyödyn tunnista.

Ai niin vielä hissipäivitys, tokalla nousulla laudalla menin yksin hissiin, ilman hidastusta ja sen lisäksi minulle törkättiin edessä menneiltä laskijoilta jäänyt suksi käteen. Ylhäällä olikin jännää nakata suksi pois kädestä ja keskittyä liukuun laudalla pois hissin alta. Turhaan jännitin, kaikki sujui mallikkaasti.

Siinä tohakassa en ehtinyt ottaa kuvaa meidän ohjaajasta, mut seuraavana päivänä salanappasin kuvan Juusosta. Tässä on myös todiste, rohkeasti hän jatkoi ohjauksia, siitä plussaa :)

Kiitos Rukan hiihtokoululle ja Juusolle elämyksellisestä lautaopetuksesta. Tästä jäi paljon tarinoita muisteltavaksi kotimatkalle.

lautailuterkuin,
Katja



 

Joskus rohkeinta on sanoa ei

PT-Katja on viettänyt päiväduunista kesälomaa ja meno on sen mukaista. Heti ekalle viikolle avautui mahdollisuus lähteä melontaseura Vihurin järjestämälle melontaretkelle Näsijärven puolelta Kaupista Pyhäjärven puolelle Uittotunnelia pitkin (sekä lukuisin taukopaikoin). Yhteismatkaksi oli suunnitelman mukaan kertymässä noin 25 km. Melontamatkat oli kuitenkin tauotettu n. 7 km pätkiksi, joten uskoin pärjääväni.

Kuvaa tuulesta ja satama-altaasta.

Melonta-aamuna pomppasin petistä ylös ja lähdin ajamaan Tampereelle ja matkalla mietin jo, että mitenköhän tuuli vaikuttaa melomiseen. Oma melontakurssi osui maailman tyynemmälle kelille, eli minulla ei ole minkäänlaista kokemusta meloa aalloissa eikä tyrskyissä. Noh, päätin kuitenkin ajaa paikalle ja katsoa mikä on jutun juoni. Koska säätiedotus oli luvannut lämpöä, olin varautunut että lämpöä tulisi. Oli aurinkorasvaa, aurinkolasit, hattu, pienempää vaatetta ja vielä pienempää. Lämpimimmät vaatteet oli täyspitkät juoksutrikoot ja pitkähihainen juoksupaita.

Heti kun nousin autosta melontamajan pihassa arvasin että nyt ei taida Katja lähteä retkeen mukaan. Tuulta oli niin valtavasti, että Näsijärvellä oli vaahtopäitä. Samalla tuuli oli myös sitä mieltä että lämpiminkin vaatekertani on liian vähän (siitäkin huolimatta että meloessa tulee lämmin). Pohdin siinä lähtöäni yhdessä muiden paikalle lähteneiden tämän kesän aloittelijoiden kanssa. Neljästä noviisista yksi oli valmiina lähtöön, me muut totesimme, että keli taitaa olla liian kova meille.

Kirottu tuuli, luonto <3

Retken vetäjä ehdotti, että voisimme tänne asti päästyämme kuitenkin meloa satama-altaassa jonkin verran että saadaan vähän näkemystä minkälaista tuulessa olisi meloa. Satama-allas on sen verran aallonmurtajien takana, että siihen ei juurikaan aallot päässeet, mutta tuuli pääsi kyllä. Päätin lähteä altaaseen harjoittelemaan edes jonkin verran. Kanoottiin nouseminen oli ensimmäinen päänsärky, mitenkäs tämä nyt menikään... noh, kyytiin päästiin kuivin jaloin, toisin kuin melontakaverini, hän pyöräytti puolikkaan eskimon ja kastui ensimetrillä.

Vaikka meloin täysin samalla kanootilla millä olin alkeiskurssinkin mennyt, tuntui että nyt joko jännitin ihan älyttömästi (totta) tai sen lisäksi vielä tuuli toi minulle tunteen, että en ole tilanteen herra. Näin ollen melonta satama-altaassa jäi noin 15 minuuttiin. Kiittelin itseäni hyvästä valinnasta, etten lähtenyt retkelle matkaan. Kun nousimme melontakaverin kanssa ylös, ainoa retkelle lähtenyt aloittelija palasi satama-altaaseen. Hän oli todennut, että voimat loppuvat kesken ja hänet saatettiin takaisin lähtöpaikkaan.

Joskus rohkeinta on siis sanoa ei. Myös heille, ketkä keskeyttivät retken jossain välissä. Keli oli kertakaikkisen kova. Tuulta puuskittain jopa 18 m/s, säännöllisesti jopa 12 m/s. Minulle nämä tuulilukemat eivät kertoneet mitään, mutta voin valaista teitä, että 12 m/s:ssa on aivan liikaa aloittelijalle ja melkein kokeneemmallekkin. Elämysten haku on tietysti asia erikseen, mutta en voi suositella melomista kyseisissä tuulilukemissa. Melontaa suoritetaan luonnon ehdoilla, sinä päivänä se ei ollut mahdollista. Harmi sinänsä, retki olisi ollut niin kiinnostava (ja ne ruokapaikat!!!), toivotaan että sama retki toteutetaan paremmalla säällä uudestaan.

Onneksi tästä tapahtumasta parin viikon päästä pääsin vihdoin melontaretkelle, aloittelijoiden keskiviikkoon. Sääkin oli inhimillistynyt aloittelijoille sopivaksi, tuulta ainoastaan muutama metri sekunnissa. Mikä tarkoitti sitä, että lähdimme melomaan Siilinkarin ympäri. Koska minun ja Tainan lähtö oli niin kovin lennokas, niin autoon jäi kamera ja aurinkolasit, keli oli puolipilvinen ja uskoin, ettei laseja enää tarvita. Niin vaan olin väärässä. Tässä muistutus itselleni (ja teille muille): ota aurinkolasit mukaan aina, huolimatta kelistä. Jostain se aurinko löytyy ja aina tietysti aurinkoa kohden meloessa. Silmiä siristellessä on hyvät mahdollisuudet pahaankin pääsärkyyn.

Isolla järvellä (kuten Näsijärvi) etäisyyksien hahmottaminen on ainakin aluksi vaikeaa. Tuleeko tuo purjevene päälle, entä tuo muskelivene? Näkeekö se minut melojan, kun olen aivan veden pinnassa? Ehdinkö mennä laivareitin ylitse ennen kuin Tarjanne tulee? Hyvin ehdittiin, ei tehnyt edes tiukkaa, mutta jälleen hyvä opetus itselleni, kiintopisteiden puuttuessa etäisyyksien ja vauhdin hahmottaminen on hieman hataraa. Kiersimme Siilinkarin ympäri ja palasimme takaisin rannan tuntumaan.

Alkeiskurssilla (ja aiemmilla melontakerroilla) huomasin jo, että minun kanootilla (huolimatta että kanootti on eri) taipumus puoltaa toiselle puolelle enemmän. Tarkoittaen sitä, että sitä pitää veivata ja vatkata ja lopuksi jarruttaa että saan kanootin takaisin omalle "polulleen". Se on ärsyttävää, mutta melontakilometrien jälkeen homma toivottavasti rupeaa häviämään. Tällä kerralla kyse ei ollut ainoastaan tekniikkavirheestä, vaan tuuli painoi myös ilosesti minua toiseen suuntaan. Lähtiessä kanootti halusi kaartaa vasemmalle ja Siilinkarilta pois tullessa kanootti halusi mennä oikealle. Lähtöhötäkässä olin napannut vahingossa koskimelan, jonka kulmat on hieman erilaiset verrattuna ns. normaali melaan. Jossain vaiheessa retkeä vaihdoimme retken ohjaajan kanssa melaa ja homma lähti paraneen. Ensi kerralla siis PT kiinnittää enemmän huomiota melaan. Koskimela oli myös ainoastaan 195 cm pitkä. Tähän asti olen melonut 205 ja 215 cm pitkillä meloilla, oletettavasti tuo 195 cm oli myös liian lyhyt minulle.

Arvokkaita kilometrejä ja oppeja! Innokkaana odotan jo seuraavaa melontakertaa, nyt tarvitaan toistoja, toistoja ja toistoja. Kanootista poistuminen sujui hyvin, en pulahtanut siinäkään kohtaa (niin kun ei kukaan muukaan koko retken aikana vaikka aloittelijoita oltiinkin). Retken päälle kanoottien kunnostamiset ja pienet venyttelyt ja matka kohti kotia. Onnellinen ja iloinen, ne on ne päällimmäiset tunteet.

melontaterveisin,
Katja