Joskus rohkeinta on sanoa ei

PT-Katja on viettänyt päiväduunista kesälomaa ja meno on sen mukaista. Heti ekalle viikolle avautui mahdollisuus lähteä melontaseura Vihurin järjestämälle melontaretkelle Näsijärven puolelta Kaupista Pyhäjärven puolelle Uittotunnelia pitkin (sekä lukuisin taukopaikoin). Yhteismatkaksi oli suunnitelman mukaan kertymässä noin 25 km. Melontamatkat oli kuitenkin tauotettu n. 7 km pätkiksi, joten uskoin pärjääväni.

Kuvaa tuulesta ja satama-altaasta.

Melonta-aamuna pomppasin petistä ylös ja lähdin ajamaan Tampereelle ja matkalla mietin jo, että mitenköhän tuuli vaikuttaa melomiseen. Oma melontakurssi osui maailman tyynemmälle kelille, eli minulla ei ole minkäänlaista kokemusta meloa aalloissa eikä tyrskyissä. Noh, päätin kuitenkin ajaa paikalle ja katsoa mikä on jutun juoni. Koska säätiedotus oli luvannut lämpöä, olin varautunut että lämpöä tulisi. Oli aurinkorasvaa, aurinkolasit, hattu, pienempää vaatetta ja vielä pienempää. Lämpimimmät vaatteet oli täyspitkät juoksutrikoot ja pitkähihainen juoksupaita.

Heti kun nousin autosta melontamajan pihassa arvasin että nyt ei taida Katja lähteä retkeen mukaan. Tuulta oli niin valtavasti, että Näsijärvellä oli vaahtopäitä. Samalla tuuli oli myös sitä mieltä että lämpiminkin vaatekertani on liian vähän (siitäkin huolimatta että meloessa tulee lämmin). Pohdin siinä lähtöäni yhdessä muiden paikalle lähteneiden tämän kesän aloittelijoiden kanssa. Neljästä noviisista yksi oli valmiina lähtöön, me muut totesimme, että keli taitaa olla liian kova meille.

Kirottu tuuli, luonto <3

Retken vetäjä ehdotti, että voisimme tänne asti päästyämme kuitenkin meloa satama-altaassa jonkin verran että saadaan vähän näkemystä minkälaista tuulessa olisi meloa. Satama-allas on sen verran aallonmurtajien takana, että siihen ei juurikaan aallot päässeet, mutta tuuli pääsi kyllä. Päätin lähteä altaaseen harjoittelemaan edes jonkin verran. Kanoottiin nouseminen oli ensimmäinen päänsärky, mitenkäs tämä nyt menikään... noh, kyytiin päästiin kuivin jaloin, toisin kuin melontakaverini, hän pyöräytti puolikkaan eskimon ja kastui ensimetrillä.

Vaikka meloin täysin samalla kanootilla millä olin alkeiskurssinkin mennyt, tuntui että nyt joko jännitin ihan älyttömästi (totta) tai sen lisäksi vielä tuuli toi minulle tunteen, että en ole tilanteen herra. Näin ollen melonta satama-altaassa jäi noin 15 minuuttiin. Kiittelin itseäni hyvästä valinnasta, etten lähtenyt retkelle matkaan. Kun nousimme melontakaverin kanssa ylös, ainoa retkelle lähtenyt aloittelija palasi satama-altaaseen. Hän oli todennut, että voimat loppuvat kesken ja hänet saatettiin takaisin lähtöpaikkaan.

Joskus rohkeinta on siis sanoa ei. Myös heille, ketkä keskeyttivät retken jossain välissä. Keli oli kertakaikkisen kova. Tuulta puuskittain jopa 18 m/s, säännöllisesti jopa 12 m/s. Minulle nämä tuulilukemat eivät kertoneet mitään, mutta voin valaista teitä, että 12 m/s:ssa on aivan liikaa aloittelijalle ja melkein kokeneemmallekkin. Elämysten haku on tietysti asia erikseen, mutta en voi suositella melomista kyseisissä tuulilukemissa. Melontaa suoritetaan luonnon ehdoilla, sinä päivänä se ei ollut mahdollista. Harmi sinänsä, retki olisi ollut niin kiinnostava (ja ne ruokapaikat!!!), toivotaan että sama retki toteutetaan paremmalla säällä uudestaan.

Onneksi tästä tapahtumasta parin viikon päästä pääsin vihdoin melontaretkelle, aloittelijoiden keskiviikkoon. Sääkin oli inhimillistynyt aloittelijoille sopivaksi, tuulta ainoastaan muutama metri sekunnissa. Mikä tarkoitti sitä, että lähdimme melomaan Siilinkarin ympäri. Koska minun ja Tainan lähtö oli niin kovin lennokas, niin autoon jäi kamera ja aurinkolasit, keli oli puolipilvinen ja uskoin, ettei laseja enää tarvita. Niin vaan olin väärässä. Tässä muistutus itselleni (ja teille muille): ota aurinkolasit mukaan aina, huolimatta kelistä. Jostain se aurinko löytyy ja aina tietysti aurinkoa kohden meloessa. Silmiä siristellessä on hyvät mahdollisuudet pahaankin pääsärkyyn.

Isolla järvellä (kuten Näsijärvi) etäisyyksien hahmottaminen on ainakin aluksi vaikeaa. Tuleeko tuo purjevene päälle, entä tuo muskelivene? Näkeekö se minut melojan, kun olen aivan veden pinnassa? Ehdinkö mennä laivareitin ylitse ennen kuin Tarjanne tulee? Hyvin ehdittiin, ei tehnyt edes tiukkaa, mutta jälleen hyvä opetus itselleni, kiintopisteiden puuttuessa etäisyyksien ja vauhdin hahmottaminen on hieman hataraa. Kiersimme Siilinkarin ympäri ja palasimme takaisin rannan tuntumaan.

Alkeiskurssilla (ja aiemmilla melontakerroilla) huomasin jo, että minun kanootilla (huolimatta että kanootti on eri) taipumus puoltaa toiselle puolelle enemmän. Tarkoittaen sitä, että sitä pitää veivata ja vatkata ja lopuksi jarruttaa että saan kanootin takaisin omalle "polulleen". Se on ärsyttävää, mutta melontakilometrien jälkeen homma toivottavasti rupeaa häviämään. Tällä kerralla kyse ei ollut ainoastaan tekniikkavirheestä, vaan tuuli painoi myös ilosesti minua toiseen suuntaan. Lähtiessä kanootti halusi kaartaa vasemmalle ja Siilinkarilta pois tullessa kanootti halusi mennä oikealle. Lähtöhötäkässä olin napannut vahingossa koskimelan, jonka kulmat on hieman erilaiset verrattuna ns. normaali melaan. Jossain vaiheessa retkeä vaihdoimme retken ohjaajan kanssa melaa ja homma lähti paraneen. Ensi kerralla siis PT kiinnittää enemmän huomiota melaan. Koskimela oli myös ainoastaan 195 cm pitkä. Tähän asti olen melonut 205 ja 215 cm pitkillä meloilla, oletettavasti tuo 195 cm oli myös liian lyhyt minulle.

Arvokkaita kilometrejä ja oppeja! Innokkaana odotan jo seuraavaa melontakertaa, nyt tarvitaan toistoja, toistoja ja toistoja. Kanootista poistuminen sujui hyvin, en pulahtanut siinäkään kohtaa (niin kun ei kukaan muukaan koko retken aikana vaikka aloittelijoita oltiinkin). Retken päälle kanoottien kunnostamiset ja pienet venyttelyt ja matka kohti kotia. Onnellinen ja iloinen, ne on ne päällimmäiset tunteet.

melontaterveisin,
Katja

Lumikenkäretkellä

Viime viikon sunnuntai oli todellinen ulkoilupäivä. Aamun luisteluhiihtokoulusta kirmattiin kotiin, kerättiin eväät ja puut reppuun ja lähdettiin lumikenkäilemään läheisen järven jäälle. Ilma oli täydellinen ulkoilulle, pakkasta noin 8 astetta ja taivaalta ei tullut mitään ylimääräistä :) Edellisen suojajakson aikana lumet oli sulanut tai painuneet kasaan melko tiiviisti niin että lumikengillä ei ihan varsinaista hyötyä saatu. Mutta tulipahan tarvottua ja taatusti oli raskaampaa kuin kävely ilman lumikenkiä.

Retken toinen osapuoli, repussa eväät ja nuotiopuut.

Meidän tarkoitus oli kävellä läheiseen Kanisaareen ja tehdä sinne nuotio, nauttia eväät ja tassutella takaisin. Kanisaari oli kuitenkin valloitettu jo, joten jatkoimme matkaa järven toiselle puolelle, muistelimme että siellä oli joku retkipöytä kun syksyllä lenkkeilimme siellä suunnalla. Kumpikaan meistä ei tosin muistanut missä tarkalleen ottaen retkipöytä sijaitsi. Pienen hamuilun jälkeen löysimme retkipöytä paikan, joten ei muuta kun puut repusta ja nuotion tekoon. 

Nuotiota varten pöydän vieressä oli melko tasainen kivi, jonka päälle ruvettiin kyhään nuotiota.

Sunnuntaina ainoa latu oli hiihtäjien tekemä latu, tänään on avattu koneella tehdyt latu sekä ihmisille että koiralatu erikseen sekä luisteluhiihtoa varten oleva baana.

Vaikka nuotio olikin varsin pieni, siinä kesti yllättävän kauan aikaa että puut alkoivat muuttua hiillokseksi, siitäkin huolimatta että puut joita oli mukana oli hyvin pieniä. Eihän me maltettu odottaa, olisi pitänyt keksiä muuta tekemistä nuotion hiillostumisen ajaksi. Kun ei kauhean kauaksi nuotiopaikalta voitu lähteä niin ohjelmanumero koostui lähinnä makkaratikun etsimisestä ja nuotiotanssista.

Meitsi lumikengissä ja uudessa ulkoilupuvussa.

Juotiin eväskaakaot syötiin nuotiomakkarat ja pienet piparit ja lähdettiin tarpomaan takaisin kotiin. Järven jäällä matkan arvioiminen on vaikeaa... joten takaisin tullessa laitoimme sports trackerin mittaamaan matkaa. Uskomatonta, matkaa kertyi puolitoista kilometriä suuntaansa. Teimme siis varsin ekologista lähiretkeilyä. Käytimme sports trackeriä myös hyödyksi laskiessamme kesäistä uintiretken pituutta, minun käyttämä uimarata on siis n. 80 metriä pitkä, edestakaisin 160 metriä, hyvä tietää ensi kesää odotellessa.

Makkarat paistuivat minulle sopivaksi, retken toiselle osapuolelle liian haaleiksi.

Retken jälkeen olimme kokolailla puhki, lumikenkäretki oli kuluttanut minulta sykemittarin mukaan lähemmäs 600 kcal - ja tämä siis siltä ajalta kun liikuttiin. Nuotion teon ajan ja syömisen ajan mittari oli pysäytettynä. Suosittelen lämpimästi lähimatkailua muillekkin, matalalla sykkeellä tehtyä mukavaa peruskestävyystreeniä. Vaikka oma harjoitusohjelmasi olisi jaksotettu, peruskestävyyttä olisi syytä harjoitella vähintään 60 % kaikista harjoituksista, myös silloin kun sinulla on vauhtikestävyys tai maksimikestävyys kehitysjakso päällä. Tämä on hyvä pitää mielessä! Kuin myös se, että jos aina treenaat kovaa, et oikeasti tiedä mitä on treenata kovaa. Ja jotta jaksat treenata kovaa, on syytä kehittää myös peruskestävyyttä. Maltillisilla sykkeillä siis eteenpäin.

Kuntoiluterkuin,
Katja